Isällä oli kaksi poikaa. Kun hän tunsi voimiensa hiipuvan, hän kutsui
pojat luokseen ja jakoi heille perintönsä. Vallitseva tapa vaikutti
suuresti jakoon, niinpä vanhempi pojista sai arvokkaan sormuksen ja
nuoremman oli tyytyminen halvemman tuntuiseen vastaavaan. Sivullisen
silmin näytti siltä, että tuo arvokas sormus olisi poistanut kaikki
huolet. Mutta toisin kävi. Erilaiset pelot astuivat kuvaan. Tuli pelko
arvon menetyksestä, pelko ryöstöstä ja varkaudesta. Tuli myös
eristäytyneisyys, koska naapurit ja läheiset ystävätkin alkoivat kadehtia.
Nuorempi, kahdesta pojasta, tarkasteli saamaansa sormusta ja huomasi sen
sisäreunalta kaiverruksen: ”Kaikki muuttuu”. Hän oivalsi sormuksen sanoman
ja alkoi uskoa ja elää sen mukaisesti. Vastoinkäymisissä, huolien
painamana hän uskoi ja tiesi, että muutos tulee ja se tuli. Hyvinä
hetkinään hän myös muisti: ”Kaikki muuttuu”. Hän ei ylpistynyt vaan
säilytti elämälleen sormuksen antaman ohjeen suunnan.
Kaikki muuttuu. Huonollakin pelin hetkellä, karheikossa, bunkkerissa tai
vaikkapa ojan pohjalla, usko muutokseen. Harjoittelen, olen parempi. Tätä
teemaa noudattaen inhimillisyys nousee arvoon, myös elämän kunnioitus ja
oikeudenmukaisuus saavat niille kuuluvan arvostuksen.
Teemalla ”kaikki muuttuu” lainaan Bob Rotellan tarinaa Seve
Ballesteroksesta. ”Aikoinaan tunsin olevani golfin tulevaisuus”, Seve
muisteli haikeana Rotellan sohvalla. ”Mielikuvissani näin itseni
golfkisojen voittajana. Näin itseni suorittamassa ihmelyöntejä. Sinä
vuonna, jona voitin US Mastersin seitsemällä tai kahdeksalla lyönnillä,
olin varma voitostani jo ennen kuin koneeni laskeutui Amerikkaan. Ainoa
ongelma oli se, että kävellessäni ylös viimeistä väylää en osannut enää
iloita, koska olin pitänyt voittoani varmana jo ennen kisaa. ”Jos palloni
pomppi oksien alle tiheikköön, en välittänyt tiellä olevista puista.
Tähysin, mistä löytyisi pallon mentävä aukko. Ellei löytynyt, löin puun
yli, ympäri tai ali- ja kohta olin viheriöllä upottamassa puttia. Kun näin
jenkkien vastaavassa tilanteessa pitchaavan pallon poikittain väylälle,
nauroin mielessäni ja ajattelin: - Tuolla pelillä minua ei voiteta.”
”Näin heidän käyttävän putteria esiviheriöltä. Kuulin heidän selittävän,
että jos missaa putterilla missaa vähemmän. Minä käytin aina wedgeä.
Päähäni ei mahtunut ajatus, että voisin missata”.
”Tänään pelini ja asenteeni on hapantunut. Nyt minä chippaan puiden alta
poikittain väylälle. Nyt minä käytän putteria viheriön ulkopuolelta. Ilo
on tipotiessään. Ennen olin suruissani, kun kahdeksantoista väylän jälkeen
piti lopettaa. Nyt haluaisin lopettaa jo yhdeksän reiän jälkeen”.
Rotellan analyysi Ballesteroksen ongelmista on yksinkertainen. Mies on
hukannut vaistonvaraisen swingaamisen, lakannut uneksimasta, vaihtanut
mielikuvituksen ja improvisoinin kaavamaiseen puurtamiseen. Kaiken tämän
myötä Seve on menettänyt sekä motivaationsa että iloisen itseluottamuksen:
Taiteilijasta ei voi tulla tiedemiestä.
Mikael Mustonen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti